Miltä tuntui kirjoittaa oma elämäkerta viikossa?

Miltä tuntui kirjoittaa oma elämäkerta viikossa?

Miltä tuntui kirjoittaa oma elämäkerta viikossa? 1024 842 Jussi Venäläinen

 

Elokuu 2017. Kirjoituskone, tonkka viiniä ja viikko mökillä. Tavoitteena kirjoittaa koko elämä auki. Tiesin, että kyseessä on vähintäänkin matka itseen, mutta en muutoin ollut ihan varma, mitä odottaa. En ollut koskaan kirjoittanut muutamaa sivua pidempää tarinaa.

Miksi lähdin kirjoittamaan elämäkertaa?

Kaikki lähti siitä, kun eräänä huhtikuisena iltana vuonna 2017 mietiskelin itsensä kehittämiseni viemistä askeleen pidemmälle. Lähestyin asiaa kysymyksellä, että mikä olisi ultimaattisin itsensä kehittämisen väline? Pohdin, miten päästä käsiksi omaan persoonaansa ja reflektoida omaa toimintaansa isona kokonaisuutena, ei vain esimerkiksi päiväkirjan muodossa. Sitten se välähti mieleeni: Elämäkerta! Mitä maksaisinkaan siitä, että voisin palata tuohon oivalluksen hetkeen ja nähdä ilmeeni.

Identiteetti on kasa kerrostumia, jotka ovat rakentuneet mieleen vuosien varrella.

Jotta tietää, kuka on se ”itse”, jota kehitetään, täytyy ensin tuntea itsensä.

Kirjoitamme joka päivä elämämme kirjaa, mutta emme koskaan lue sitä. Käymällä läpi oman historiansa ymmärtää, mistä on tullut ja miksi on kehittynyt siksi persoonaksi, joka on tällä hetkellä. Identiteetti on loppupeleissä kuitenkin kasa kerrostumia, jotka ovat rakentuneet mieleen vuosien varrella. Jotta tietää, kuka on se ”itse”, jota kehitetään, täytyy ensin tuntea itsensä. Tästä lähti ajatus kirjoittaa elämäkerta vain itseä varten, raadollisena ja rehellisenä. Jotta voi kasvaa, täytyy kokea kipua, ja se kipu on itsensä kohtaaminen.

Kirjoittamisen prosessi

Palataanpa mökille. Retriittiäni varten hankkimani kirjoituskone oli aikamoinen floppi. Totesin tunnin jälkeen, että sormeni ja ranteeni tulevat kärsimään pahasti, jos kirjoitan koneella pidempään. Näppäimet olivat niin jäykät ja korkealla pöydän pinnasta, että ilman totuttelua kirjoituskoneella kirjoittamiseen ei kannata pitkää tekstiä edes yrittää. Elämäkerran teeman mukaisesti valittu kissateemainen 9 Lives -viini ei ollut priimaa, mutta kyllä sitä ihan mukiinmenevästi kirjoittaessa lipitteli. Rauhallinen viikko mökillä ei mennyt aivan suunnitelmien mukaan, kun alkupäiville tuli yllättäen aika monta tulipaloa, joita jouduin työn saralla sammuttelemaan. Niinpä kirjoittaminen jäi ensimmäisinä päivinä lopulta iltahommiksi eikä tekstiä syntynyt kovinkaan paljoa.

Alkukankeuksien jälkeen homma lähti kuitenkin rullaamaan. Aloin saada paremmin kiinni kirjoittamisesta ja muistelusta. Yksi edistävä tekijä oli musiikki, jonka valitsin kulloisenkin ajanjakson musiikkimakuni mukaan. Toinen hyvä apuväline olivat valokuvat eri aikakausilta, jotka auttoivat palauttamaan muistoja. Tärkeimpänä kirjoittamista edistävänä tekijänä muutin kirjoitustyyliäni siten, etten keskittynyt kielioppiin tai korjannut lainkaan virheitä, koska ajatteluprosessi oli itselle kirjoittaessa tärkeämpää kuin lopputuotos. Kirjoittaminen alkoi rullata aivan eri tahtiin. Kirjoitin kahtena viimeisenä päivänä yhtä paljon kuin aiemmalla viikolla yhteensä. Lapsuudesta ja nuoruudesta kirjoitin auki lähes kaiken mieleen tulevan, mutta mitä lähemmäs nykyhetkeä tulin, sitä tärkeämpiin tapahtumiin keskityin. Loppujen lopuksi elämäkerralle tuli A5-pokkarikoossa mittaa 400 sivua, johon olin todella tyytyväinen.

Mitä elämäkerran kirjoittaminen opetti?

Tärkein oppi itselle kirjoitusurakasta oli eri elämänvaiheiden ja oman persoonan kehittymisen tunnistaminen. Kokonaisuuden voi ymmärtää vasta sitten, kun voi nähdä kaikki syy- ja seuraussuhteet. Yksittäisiä elämäntapahtumia on helppo muistella, mutta vaikeampaa on hahmottaa, millainen persoona oli tapahtumahetkellä – siihen pystyy vain, kun on kirjoittanut oman historiansa siihen hetkeen asti. Usein tulee sätittyä ja moitittua itseään jostain historian teosta tai valinnasta, mutta kun hahmottaa, millainen oman itsensä betaversio asioita oli tekemässä, on paljon helpompi olla myötätuntoinen itseä kohtaan. Samalla tulee hyväksyttyä oma menneisyytensä. Tekoja ei sinänsä välttämättä tarvitse hyväksyä, mutta jo se on paljon, että ymmärtää niitä. Menneisyyden painolastista ja häpeästä luopuminen taas ovat avaimet siihen, että voi elää vapaammin nykyhetkessä ja tulevaisuudessa.

Huolimatta siitä mitä on tapahtunut, voi oma menneisyys olla riippakivi tai voimavara – riippuen siitä miten hyvin sen kanssa on sinut.

Oli yllättävän vaikeaa kirjoittaa niin, ettei kirjoittaisi tekstiä lainkaan muille. Yritin tietoisesti pitää loitolla ajatuksen, että joku muu lukisi tekstiä, koska se sotkee itsereflektiota. Olin kyllä kirjoittanut jo vuosia päiväkirjaa, mutta silti kirjoittaminen vain itselle tuntui oudolta. Peilaus sen välillä, että kirjoittaako itselle vai muille, oli sikäli opettavaista. Havaitsin kohtia, joita halusi sievistellä tai pyöristellä johonkin suuntaan muita varten. Oli harvinaisen tyydyttävää ”saada itsensä kiinni” tällaisesta ja tunnistaa oman egon rakennelmia, mahdollisesti valheellisia sellaisia. Samalla tuli mietittyä, että menivätkö tapahtumat oikeasti niin kuin niitä tuppaa muistelemaan. Ihmismieli kun kirjoittaa muistoja joka kerta uudestaan samalla, kun niitä muistelee, jolloin muistot voivat ajan saatossa alkaa vinoutumaan. Kirjoittaminen myös pakottaa epäselvät ajatukset jäsentymään ja kirkastumaan. Omassa päässä ajatukset voivat tuntua hyvinkin selviltä, mutta jo pelkästään niiden puhuminen auki muille ymmärrettävästi voi olla haastavaa – saati sitten kirjoittaminen.

Viikko yksinoloa on jo itsessään harvinainen ja syvä kokemus, jota ei normaalissa elämässä luonnostaan tapahdu. Vielä kun sen viettää niin, että kirjoittaa omasta itsestä ja saa oivalluksia oman persoonan kehittymisestä. Siinä ei paljon päihteitä tarvitse, jotta pää olisi sekaisin, kun olet ollut yksin ja kirjoittanut kymmenen tuntia putkeen omasta persoonastasi. Laittaessani koneen kiinni viimeisenä kirjoitusiltana kolmen aikaan yöllä oli takki aika tyhjä. Tulevina päivinä olo oli kuitenkin hyvin vapautunut, olo tuntui kokonaisemmalta ja harmonisemmalta. Prosessin aikana tuli päästettyä irti aika monesta turhasta uskomuksesta ja ajatusrakennelmasta. Viimeisen puolentoista vuoden ajan olen ollut kykenevämpi havaitsemaan kapeakatseisia, egoistisia, negatiivisia tai muutoin vinoutuneita kulkuja omassa ajattelussa. Kirjoittaminen auttoi myös ottamaan etäisyyttä itsestä siinä mielessä, että ei ole enää niin tunteiden vietävissä, vaan on helpompi reflektoida ja kyseenalaistaa omaa toimintaa objektiivisemmin.

Miten toteuttaa itse?

Elämäkerran kirjoitus on iso ja työläs, jopa pelottava projekti. Siihen käytetty aika maksaa kuitenkin itsensä moninkertaisesti takaisin. Vähintäänkin kannattaa reflektoida läpi omat isommat elämäntapahtumansa ja niiden vaikutus omaan kehitykseen. Ainut mitä tarvitset, on aikaa ja kiinnostusta tutustua itseesi.

Jos projektin läpivienti omatoimisesti tuntuu kaukaiselta, toteutamme Korholan kartanolla ensi kesänä 2.-9.6.2019 Elämäkertani-valmennuksen, jossa toteutetaan juurikin edellä kuvattu elämäkerran kirjoitus. Retriitillä pääsee reflektoimaan elämäntapahtumia haluamassaan laajuudessa valmentajien ja muiden osallistujien kanssa, joka edistää omaa tekemistä, eikä tunnu niin yksinäiseltä. Samoin siellä saa tukea itse kirjoittamiseen ja tekstin tuottamiseen, jos valkoinen paperi alkaa kummittelemaan. Lisäinfoa valmennuksesta löytyy täältä.

Jaa tämä muidenkin hyödyksi ja iloksi:

Leave a Reply